31 heinä Läsnäoloja
Joogaopettajana on tiiviisti tekemisissä sen kanssa, miten vaikeaa meidän ihmisten on olla läsnä. Tämän huomion aloitteleva harjoittelijakin tekee hyvin nopeasti. Asanaharjoituksessa tulee näkyväksi, miten mieli viilettää hengityksen tai fyysisen tekemisen edellä. Tästä syystä harjoittelija hengästyy tai liikkeet ovat huolimattomia ja hengettömiä. Jos taas mieli rauhoittuu ja asettuu hengitykseen ja kehoon, kaikki sujuu sulavasti ja oleminen tuntuu täyteläiseltä.
Kaikille läsnäolo ei tunnu mitenkään tärkeältä. Kunhan nyt on jotenkuten läsnä, se riittää. Sitten kun herää tajuamaan, että ei oikeastaan koskaan ole käsilläolevassa hetkessä, asia voi tietenkin pistää miettimään. Voiko elämänsä elää ilman, että koskaan kohtaa itsensä todella? Voiko elämän elää itsensä vieressä?
Luultavasti säännöllinen asanaharjoittelu on monelle vaikeaa nimenomaan siksi, kun se vaatii läsnäoloa ja todellinen läsnäolo pakottaa irrottamaan otteen kaikesta muusta. Toisaalta läsnäolo kehossa on tuskallisen vaikeaa myös siksi, kun on vuosia jo ollut irti itsestään eikä ymmärrä kehonsa hienovaraisia viestejä. Kun kehon merkityksen tiedostaa ihmisenä olemisen kokonaisuudessa, voi asanaharjoittelu olla nimenomaan syvenevää läsnäoloharjoittelua.
Itse asiassa kehollinen läsnäolo on vaativampi läsnäolon muoto kuin mielen tason läsnäolo. Jotkut voivat nimittäin hyvinkin muurautua mieleensä ja jatkaa läsnäolottomuuttaan ajattelemalla. Todellinen läsnäolo pitää sisällään tajunnanvirran lisäksi kehon tuntemukset, tunteet, ja vitaalienergian. Kaiken. Mitään ei torjuta.
Uskon, että on kaksi perussyytä, miksi ihmiset eivät ole läsnä kehossaan. Yksi syy on se, että heillä menee huonosti. Elämässä on ongelmia ja mieli on kiinni huolissa. Läsnäolottomuuden sivuuttaa silloin tyypillisesti ajatuksella, että kun ongelmat ovat läsnä, ei joogaamisesta oikein tule mitään. Kunhan huolet hälvenevät, sitten voi joogata.
Ja toinen syy on se, että heillä menee hyvin. Mieli on kiinni onnellisuuden ja menestyksen mielikuvissa eikä käsillä olevalla hetkellä ole yhtä antoisaa tarjottavaa kuin mitä mielikuvissa on. Ajatus, joka näitä nousujohdanteisia tilanteita leimaa on, että sitten kun ei enää mene niin hyvin, niin sitten voi ehkä joogata. Nyt ei kannata, nyt ei ehdi eikä malta.
Läsnäolo onkin päätös. Meni sitten hyvin tai huonosti. Ihanteellisia olosuhteita ei nimittäin tule koskaan. Aina menee joko liian hyvin tai liian huonosti. Merkitystä on sillä, mitä tapahtuu sisällämme. Kun menee oikein hyvin, pitäisi kyetä hillitsemään kiihtymys ja laskeutumaan tähän hetkeen, sillä sitten kun taas menee heikommin, on reitti jo auki todellisuuden aina lohdulliselle maaperälle läsnäolon kautta.
Vain kehossa voimme kokea käsillä olevan hetken värähtelyn. Uskallammeko antautua kehoomme? Uskallammeko toisaalta päästää irti mielikuvistamme ja toisaalta ottaa elämän vastaan?